Vuosituhannen vaihteessa Itä-Aasiassa tehtiin painostavatunnelmaisia elokuvia, joiden tapahtumat sijoittuvat usein moderneihin kaupunkiympäristöihin, koteihin ja niiden teknologiaan. Artikkelissani tarkastelen japanilaisten Hideo Nakatan1 Dark Waterin (Honogurai mizu no soko kara, 2002) sekä Kiyoshi Kurosawan Curen (Kyua, 1997) ja Kaïron (Pulse, 2001) vähäeleistä tyyliä lahilukemalla elokuvien muutamia kohtauksia. Käsittelen niitä tuttua ja kotoisaa problematisoivan unheimlich-käsitteen kautta. Minua kiinnostaa erityisesti, miten jokapäiväisiin tiloihin rakennetaan aavemaista tunnelmaa ainoastaan kuvan ja äänen avulla. Kauhututkimuksen kestoaiheiden, kuten lihallisuuden, ...